maanantai 16. toukokuuta 2016

Hello Finland and culture shock





(In English below)

"Tässä lentonne kapteeni. Tervetuloa Helsinkiin. Sää on harmaa lämpötilan ollessa plus kaksi. Tämänhetkinen heikko räntäsade muuttuu tihuttavaksi vesisateeksi päivän mittaan." Mikä ihana tervetulotoivotus takaisin kotimaahan. Kun matkaan lisää ihmisten epäystävällisen käytöksen, kohteliaisuusfraasien puutteet, lentokoneen kivikautisen viihdejärjestelmän (Finnair vähän tsemppiä nyt jooko?!?!) ja kovan väsymyksen, olin valmis kääntymään portilla takaisin ja palaamaan aurinkoon ja aurinkoiseen käytökseen. Tuntui hassulta, että elämäni parhaat lähes 11kk olisivat ohi kunhan vain nostaisin laukkuni hihnalta ja kävelisin passintarkastuksen läpi.

Suomeen on tosiaan palattu vajaa kolme viikkoa sitten. Olen myös koittanut kirjoittaa tätä vikaa postausta useamman kerran näiden viikkojen aikana, mutta lopputulos on ollut aina sekavaa vuodatusta tai tunteisiin asti menevää suomalaisen kulttuuriin ärsyyntymistä. Kokeillaan nyt vielä viimeisen kerran.

Multa useiten kysytyt kysymyset ovat viime aikoina olleet seuraavat: "Miltä nyt tuntuu? Oletko jo ihan tottunut Suomeen? Suosittelisitko au pairiutta ja Australiaa? Oliko kivaa? Mitä seuraavaksi?" Vaikka Aussit on mun lempparipuheenaihe, on näitä asioita välillä kauhean vaikea pukea sanoiksi ja tiivistää 11kk reissua muutamaan lauseeseen kuulostamatta lattealta ja kertomalla vaan, että joo oli tosi kivaa.

No miltä nyt tuntuu? Riippuu ihan päivästä ja hetkestä. Yleisfiiliksenä on vähän eksynyt olo. Ei oikein tiedä, että minne sitä kuuluisi, ja sen takia ei jotenkin osaisi olla paikallaan. Ei kuitenkaan montaakaan viikkoa ennen kun saan taas suunnata lentokentälle. Tällä hetkellä on ihan kivaa olla Suomessa. Eilen oli ihanat luistelujoukkueen vujut ja tänään vohveleita synttäreiden kunniaksi. Lauantaina, kun sain mun 25 000 reissukuvan läpikäymisen päätökseen, olisin sen sijaan voinut pakata laukkuni ja marssia takaisin lentokentälle, sillä kuvat saivat aikaan jäätävän muistoryöpyn ja ikävän. Niin ärsyttävää ja kliseistä kuin tämä onkin sanoa, musta tuntuu kuin olisin ollut Suomessa paljon paljon kauemmin kuin pari viikkoa. Suomessa ei myöskään mikään ole muuttunut hyvässä tai pahassakaan.

Olenko tottunut Suomeen? Arki on rutinoitunut todella nopeasti ja päiviä tahdittavat mm. työt, muutamat avoimen yliopiston kurssit, sosialisoimiset ja runsas pyöräily, sillä hsl:n aikuisten seutulippu tuntuu ihan järkyn kalliilta jopa Sydneyn lippuun verrattuna. Olen hihkunut kassalla uusista seteleistä ja kadulla Marimekon laukun nähdessäni olen ihan innoissani ennen kuin tajuan, että joo Suomessahan tässä ollaan. Alussa puhuin kassoille englantia, koska se oli luonnollista. Tutuille ihmisille totta kai suomea niin kuin aina on tottunut, mutta vieraille ihmisille ja asiakaspalvelijoille enkku tuntui paljon paremmalta valinnalta. Olen myös odottanut bussia väärällä puolella tietä ja meinannut jäädä auton alle miljoona kertaa. Olen ihan onneni kukkuloilla, jos joku puhuu mulle englantia tai kysyy neuvoa enkuksi. Pelkään nimittäin, että kielitaitoni rapistuu olemattomiin. Olen myös käynyt leikkuuttamassa hiuksistani lähes 20cm kuivia auringon haalistamia ja meriveden tuhoamia latvoja ja käynyt ostamassa farkut vaatekaappiini. Rusketukseni hälvenee minkä ehtii. Olen vedellyt todella naturellissa lookissa menemään ja eiliset juhlat olivat ensimmäinen kerta aikoihin, kun mulla oli meikkiä ja korkkarit. Olen mä ehkä aika tottunut yleiseen elämään. Kyllä edelleen useamman kerran viikossa tulee joitain juttuja, joita ihmettelen, mutta näin yleisesti. 20 astetta tuntuu myös paljon lämpimämmältä Suomessa kuin Ausseissa. Pitkät valoisat kesäillat hämmästyttävät edelleen unlimited internetistä puhumattakaan. Vieläkin saatan kaupungilla ollessani miettiä, että raaskinko avata jotain nettisivua tms. ennen kuin muistan, että täällä mulla ei ole 1,3gb rajallista nettiä kuukaudessa.

Sen sijaan en ole tottunut suomalaiseen käyttäytymiskulttuuriin. Kukaan ei moikkaa toista, kukaan ei hymyile, kukaan ei katso silmiin, kukaan ei pyydä anteeksi, kukaan ei turhia tuhlaa ääntään. Bussissa olen kummajainen, kun tervehdin ja kiitän kuskia matkasta, ihmiset hämmentyvät, kun katson silmiin ja minä puolestani äimistelen, kun kassat yhdistävät tervehdyksen, varsinaisen asian ja kiitoksen kahteen sanaan "viisi seitsemänkymmentä".

Ylläolevat jutut ovat toki kärjistettyjä, ja tietty mukaan mahtuu huippuja asiakaspalvelijoita ja kanssalenkkeilijöitä, mutta ihan näin yleisesti, ei muutama hymy, ystävällinen sana tai avuntarjoaminen kauheasti energiaa vaatisi. Kun yksi päivä joukko alle 10-v poikia huikkasi mulle "moi" ohikävellessäni, olisin oikeasti halunnut rutistaa heitä ja kiittää päiväni ilahduttamisesta. En tarkoita, että meidän pitäisi alkaa small talkin mahtimaaksi, mutta jos edes pientä huomioimista ympärille. Se oma napa ja kengän kärjet eivät ole maailman mielenkiintoisimmat asiat. Tietenkin on huonoja päiviä, mutta näin yleisesti. Ehkä tämän hetkiset ystävälliset piirteet katovat minusta ja sekoitun massaan, mutta toisaalta, miten huippua olisi jos ilmapiiri muuttuisi vähän iloisemmaksi ja aurinkoisemmaksi. Esimerkiksi suuri syy siihen, että käyn niin usein Stockan Loungessa ei suinkaan ole ilmaiset kahvitarjoilut, vaan aidon iloinen ja kohtelias asiakaspalvelu.

Suosittelisinko reissua muille? No aivan varmasti! Kaipaan Aussielämäni omanlaista huolettomuutta ja spontaaniutta, joka täältä puuttuu erilaisen elämänrytmin takia ja siksi, että kaveripiirini koostuu suurilta osin eri lajien ahkerista treenaajista ja lahjakkaista kilpailijoista. Useamman kerran päivässä muistelen loputtomia päivä rannalla ja ihania viikonloppuretkiä sekä lopun reilun parin kuukauden täyttä vapautta ja huolettomuutta reissaillessani Ausseissa, Uudessa-Seelannissa ja Singaporessa. Siellä ollessani elämä tuntui tavalliselta arjelta, mutta nyt jälkeen päin sitä kaikkea on oppinut arvostamaan vielä vähän enemmän.

Toki tämä on vain oma mielipiteeni, mutta en usko, että olisin opiskelemalla tai Suomessa välivuotta pitämällä oppinut edes murto-osaa siitä, mitä olen nyt oppinut ja kokenut. Joo kielioppisäännöt ovat heikentyneet samoin kuin fysiikan kaavat, mutta kielitaito, rohkeus ja itsenäisyys ovat kasvaneet potenssiin miljoona.

Australia on aivan upea maa, ja siellä riittäisi vieläkin vaikka kuinka paljon tutkimista. Lähtisin takaisin ihan milloin vain. Au pairius on myös kokonaisuudessaan upea keino tutustua paikalliseen elämänmenoon, saada paikallisia kavereita, oppia maan kulttuurista ja pitää hauskaa. Mukana on valitettavasti perheitä laidasta laitaan, mutta jos perheen kanssa synkkaa, kokemuksesta tulee unohtumaton!

Oliko mulla kivaa? OLI!!! Alussa oli omat ongelmansa ja tietty matkan varrella tulee vastoinkäymisiä, mutta oli upeaa rakentaa elämää ja turvaverkkoa toiselle puolelle maailmaa, saada suomalaisia, kansainvälisiä ja australialaisia kavereita ja kokea se kaikki. Yksin lähteminen oli myös parasta, sun pitää oikeasti selvitä asioista itse ja kellään ei ole susta ennakkokäsityksiä.

Mitäs nyt? Mulla on useita suunnitelmia ja elämä on avoinna. Katsotaan, mikä suunnitelmista nousee muita kiinnostavammaksi. Onnekseni monet ovat kannustaneet seuraamaan sydäntä, mutta on mukaan mahtunut niitäkin, jotka lähinnä pyörittelevät silmiään tai toteavat, että kyllä se tulevaisuusstressi sieltä vielä kuule palaa, olenhan ollut vasta pari viikkoa täällä. Omasta mielestäni kaikki on kuitenkin hyvin niin kauan kuin teet jotain, etkä vaan makaa sohvalla muiden passattavana. Australia on osaltaan muokannut tulevaisuuden haaveita ja omaa ajatusmaailmaani. Reissukuumeeni tulee aina olemaan levelillä extremely high, luonnonsuojelu ja hyväntekeväisyys kiinnostavat paljon enemmän kuin ennen ja ymmärrys erilaisuutta kohtaan on laajentunut entisestään. Vaikka aina ei ehkä ihan siltä näyttäisikään, niin sieltä opin rennompaa ajattelua. Ei oikeasti ole maailmanloppu, jos et mene heti opiskelemaan, elämässä on niin miljoona muutakin vaihtoehtoa. Loppupeleissä kaikki, millä on merkitystä on se, että olet onnellinen!

Ihanaa alkavaa kesää ja kiitos kaikille, jotka olette seurailleet mun seikkailua maapallon toisella puolella. Tämä jää nyt varmaankin blogini viimeiseksi postaukseksi, mutta jätän julkisen päiväkirjani vielä avoimeksi kiinnostuneille ja itselleni ennen kuin jaksan tallentaa täältä kaikki tekstit talteen. Jos tulee kysymyksiä, kommentteja saa jättää.

//

Greetings from Finland! I returned home almost three weeks ago although it feels I've been here for ages. At the moment I feel a bit lost cause I'm not sure where I belong. I'm missing the freedom of travelling, my life at the beach and the excitement of seeing something new all the time. The past 11 months have been the best time of my life and I'm so thankful for everything.

I've settled in quite okay but my feelings change a lot. There are days I love to be here but also a lot of days I'm missing Australia more than anything and just planning to go back. Wish the studying was't that expensive for foreign students over there... I've cut my hair, bought a pair of jeans and found my make up but I'm still loving my colourful pants and natural look... There's still a small Aussiegirl living in me. At the beginning I was talking English when ordering my coffee at the coffee shop or buying something in supermarket or I was waiting for the bus on the wrong side of the street. There are still a lot of things to get totally used to but all in all everything is quite normal and it has even been pretty warm in here! +20 degrees and sunny days, lucky me. 

It's just Finnish culture that feels weird and wrong in some ways. I'm having quite a big culture shock as people don't talk to each other, smile or look each other in the eye. It's totally normal for Finnish people but it feels so cold after Australian friendly culture where there are a lot of smiles and friendly words. 

I'm quite busy with working, studying in open university, socialising and doing other stuff (for example going through all my travelling pictures...). I'm not sure what I want to do after summer or next year as I have so many interests and opportunities. Let's see what my life has to bring.

This was very likely the last post of my blog. Have a wonderful summer (or winter in Australia) and thank you for following my year on the other side of the world and being a part of it! I'm missing you all back in Australia and hope to pay a visit soon. xx

Hanna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti